Kohotan kasvoni ja kohtaan häpeämättömän, paljon puhuvan
katseen. En väistä, en välttele. Ei ole syytä, katsonhan omaa kuvajaistani. Katseessa
on jotain niin tuttua ja silti etäistä. Kuluneen vuoden jäljet heijastuvat kasvoistani.
Vuoden, joka pakotti kasvamaan ja murtamaan vanhan kuoren. Vasta nyt huomaan,
miten olen muuttunut. Kehystän kasvoni käsilläni, katson tarkemmin. Uusi pinta
on kovempi kuin ennen, vaikka sydän sykkii edelleen lempeästi.
Henkiset kasvukivut ovat käyneet tutuiksi, pohdinnat siitä
kuka olen, missä olen ja hyväksynkö sen. Tärkeintä on, että voin myöntää
itselleni seisovani omilla jaloillani vahvemmin kuin koskaan. Osaan jo hieman
hymyillä synkemmille mietteille ja puistella loputkin pois harteiltani, ne
eivät ole minua varten. Niitäkin on kuitenkin kuunneltava, jotta uuden nahan
luominen on mahdollista. Sivua ei voi kääntää, ennen kuin edellinen on luettu
loppuun.
Sanotaan, että saa osakseen vain niin paljon, kuin jaksaa
kantaa – uskon siihen. Päivälleen tänään, viimeisen vuoden punainen lanka
vaikuttaa olleen luopumisen kautta kasvaminen. Luopuminen, surun, vihan ja helpotuksenkin
lähettiläs, ei ole koskaan täysin toivottu vieras. Onneksi se ei tule
jäädäkseen, mutta sanansaattajan viestejä on kuunneltava huolella. Niin suru kuin vihakin voivat antaa kuulijalleen paljon, kun ne uskaltaa
kohdata.
Ovelle on tosiaan koputettu turhan tiuhaan, nyt alkaisi jo
riittää. Suurinta maanjäristystä seurasi useita jälkijäristyksiä ja oman maaperän
lohkeillessa, mietin miten selviän. Vahvassa sydämessä paloi kuitenkin voimakas
liekki rehellisestä, avoimesta ja rohkeasta uskosta itseen. Kukaan
muu ei voi kantaa minua huomiseen. Kanssakulkijat ovat tärkeitä, mutta päätös
ja halu kohdata tuleva kumpuavat yksin itsestä.
Muistan elävästi sen vuoden takaisen päivän, jonka päällimmäinen
tunne oli helpotus. Helpotus siitä, että päivä jota sydänjuuriani myöten olin
pelännyt, oli juossut suoraan syliini. Huojennus siitä, ettei minun enää tarvitsisi
kantaa pelkoa mukanani tästä eteenpäin, vaan saisin ainoastaan elää päivän
kerrallaan. Sinä päivänä lupasin itselleni, etten enää koskaan pelkää. Pelko on
turhaa ja tekee kauan mielessä kytiessään ikävää jälkeä.
Huokaan syvään, isken silmää, näytän itselleni kieltä ja astun pois peililtä. Rohkea avaa ovensa kutsumattomille vieraille, viisas
kuunnellen kestitsee ja rehellinen saattelee takaisin ovelle, kahvikupposen
jälkeen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti