Raivatessani lapsuudenkotini navettaa, käteeni osui vanha,
nahkakantinen valokuva-albumi. Kannet olivat paksun pölykerroksen peitossa. Kurkistin
kannen alle ja näin, että albumi oli alkujaan isotätini. Sivuja koristivat pienehköt,
askeettiset mustavalkokuvat, joita vuodet olivat hiljalleen kellastuttaneet.
Solahdin sisälle tuntemattomaan aikaan, tuntemattomien
ihmisten keskelle, aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Vastaan tuli monia
konservatiivisilta ja ikäistään vanhemmilta vaikuttavia ihmisiä, läpitunkevia katseita
ja kuiskauksia sodan kaiuista. Joskin joukossa oli myös rakastuneita nuoria ja
pehmeitä hymyjä.
Pienen osan tunnistin, miten erikoiselta tuntui nähdä
pidemmän ja lyhyemmän aikaa sitten maallisen taipaleensa päättäneiden
sukulaisten kuvia. En katsellut kuvia suinkaan ensikertaa, mutta nyt tunne oli
täysin erilainen, nyt katselin niitä tuntien suurta haikeutta näiden ihmisten
taakseen jättämistä vuosista, ajoista ennen minua. Ajoista, joita ilman minua
ei olisi.
Havahduin kuvien maailmasta kyynelissä vasta takakannen
tullessa vastaan. Sukunsa viimeisen hartiaa kosketti sillä hetkellä moni rakas
rajan taa poistunut, muistuttaen elämän arvokkuudesta ja juuri tämän hetken
tärkeydestä.
