Kosketus

Raivatessani lapsuudenkotini navettaa, käteeni osui vanha, nahkakantinen valokuva-albumi. Kannet olivat paksun pölykerroksen peitossa. Kurkistin kannen alle ja näin, että albumi oli alkujaan isotätini. Sivuja koristivat pienehköt, askeettiset mustavalkokuvat, joita vuodet olivat hiljalleen kellastuttaneet.

Solahdin sisälle tuntemattomaan aikaan, tuntemattomien ihmisten keskelle, aina 1900-luvun alkuvuosikymmenille asti. Vastaan tuli monia konservatiivisilta ja ikäistään vanhemmilta vaikuttavia ihmisiä, läpitunkevia katseita ja kuiskauksia sodan kaiuista. Joskin joukossa oli myös rakastuneita nuoria ja pehmeitä hymyjä.  

Pienen osan tunnistin, miten erikoiselta tuntui nähdä pidemmän ja lyhyemmän aikaa sitten maallisen taipaleensa päättäneiden sukulaisten kuvia. En katsellut kuvia suinkaan ensikertaa, mutta nyt tunne oli täysin erilainen, nyt katselin niitä tuntien suurta haikeutta näiden ihmisten taakseen jättämistä vuosista, ajoista ennen minua. Ajoista, joita ilman minua ei olisi.

Havahduin kuvien maailmasta kyynelissä vasta takakannen tullessa vastaan. Sukunsa viimeisen hartiaa kosketti sillä hetkellä moni rakas rajan taa poistunut, muistuttaen elämän arvokkuudesta ja juuri tämän hetken tärkeydestä.