Hän

Luokseni

hänet toit

kädestä talutit

Illanhämärään

meidät saatoit

hiljaisuuteen katosit

Varjoihin

minut vei

kauas

silmiensä sineen

Yöhön

takaisin

pohjantuliin tanssiviin

Jälleen

unien kuiskeen

kodikseni tunsin

Eloon

hänen rinnalleen

jäädä sain

Voittamaton

Höyryten

halkeaa asfaltti

ylös kurottaa elämä

Polvillaan

vankinkin vankila

edessä riisutun sielun

Valoon

käy ajaton taival

läpi synkimmän pimeän

Voimalla

olevaisen maan

ylitsevuotavan taivaan

Sateessa

huokaa kuuma asfaltti

valittaa kehno keinokuori

Taipuu

eläväisen edessä

jo joutaa pois jaloista

Luonnossa

voima voittamaton

arpa arvaamaton

Syksyn neito

Askeleella jokaisella

sammal väräjää

syksyn neitosella

syy on metsää tervehtää

Vielä kirkkaat säteet

luovii rungoilla

kultaa suonsilmäkkeet

leikkii kaarnaihoilla

Lehtien poskilla kuihtuva puna

humisee harju naavapartain

taas edessä on

vaihdos vuodenaikain

Vaateetta tahtoon taipuu

vain huokaus hiljainen

tuulen helmoissa kaikuu

haukottelee kansa uninen

Maan peittää

valkeus untuvainen

kuuralle jo ohjat heittää

väsynyt syksyn neitokainen

Uniaikaan saattavat

korpikansan seisovan

kuiskauksin muistuttavat

kevään vielä koittavan